Minä valitsin rakkauden

Tämä on Konttielämää-blogin viimeinen postaus. Konttielämä on ohi. Minä valitsin rakkauden ja muutin takaisin Suomeen.

Elämä yllättää toisinaan hämmentävän positiivisesti, toisinaan kaikki asiat saattavat menevän pieleen. Minun onneni kuluneen vuoden aikana on selkeästi ollut hyvin asioiden aalto. Elämääni on tullut monta sellaista asiaa, joista olen haaveillut jo pitkään: olen päässyt työskentelemään Afganistanissa, olen rakastunut ja tehnyt päätöksiä ensimmäistä kertaa elämässäni puhtaasti sydämellä.

Sydämellä tehdyt päätökset olisivat kannattaneet varmasti aikaisemminkin. Aina ei tarvitse järkeillä kaikkea, sillä ainakin nyt sydämen päätökset ovat osoittautuneet erittäin tuottaviksi. Rakkauden valinnat keräävät hyviä asioita ympärilleen – niin työelämässä kuin arjessa.

Työni Kabulissa päättyykin siis paikanpäällä olemisen puolesta, mutta ei kokonaan. Sama työ jatkuu Suomesta käsin etätyönä – ilman konttia, ilman itsemurhapommittajia.

Nyt on hyvä!

Meikäläisen kontti viimeisen 6 kuukauden ajalta.

Pala kauneinta Kabulia: ruusupensaat.

Synkkä päivä Kabulissa

Viime viikolla uutisoitiin laajasti Taliban-liikkeen johtajan, Mullah Omarin kuolemasta. Uutisten mukaan Mullah Omar on kuollut jo kaksi vuotta sitten. Viime vuosina kärjistyneen turvallisuustilanteen näkökulmasta hänen poismenonsa ei ole ainakaan tuonut toivoa rauhasta. Jos hän ylipäätään on kuollut.

Eilen Kabulissa koettiin kolmen iskun sarja, jossa varsinkin ensimmäinen, torstain ja perjantain välisenä yönä räjähtänyt autopommi, teki valtavaa tuhoa. Iskussa kuoli noin 20 ihmistä ja yli 240 loukkaantui. Useat rakennukset kärsivät mittavia vaurioita ja osa tuhoutui täysin.

Tässä räjähti rekka torstain ja perjantain välisenä yönä. Kuva: Reuters.

Illalla koimme kaksi uutta iskua, kun itsemurhapommittaja hyökkäsi alkuillasta poliisikouluun, ja myöhemmin aseistautunut joukko hyökkäsi kansainväliseen sotilastukikohtaan (Afganistanin huumeiden vastaisen toiminnan yksikön viereen). Myöhäisillan hyökkäys sisälsi myös räjähdyksiä, jotka lyhyen etäisyyden johdosta tuntuivat myös omassa leirissämme. Näissä hyökkäyksissä menehtyi lähes 30 henkilöä – suurin osa poliisikoulussa.

Eilinen oli synkkä päivä Kabulissa, mutta ei harvinainen. Autopommit ja itsemurhapommittajat ovat tämän maan arkihaaste. Siksipä huominen edustaa jollain tavalla ehkä jopa surullisempaa todellisuutta: ihmiset palaavat jälleen arkeensa ja elämä etenee kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Räjähdykset, epävakaus ja kuolema ovat normaali olotila.

Afganistanissa elää maailman nuorin väestö, joista suurin osa ei tiedä mitään muuta. Suurin osa on syntynyt Talibanin aikana, ja nähneet koko elämänsä aikana vain sotaa ja epävakautta. Tästä syystä konfliktimaissa kuten Afganistanissa arki etenee iskuista huolimatta vilkkaana. Esimerkiksi Kabulin katukuva on täynnä eläväistä toimintaa, kaupankäyntiä ja kahviloita. Ihmiset ovat sulkeneet väkivallan vaaran pois heistä, ja vain siksi, että on pakko. Kodissa kyyhöttämällä ei tuo edes sitä leivänmurusta pöytään.

Kun tällaisessa maassa yrittää tehdä kehitysyhteistyötä, on välittömien huipputulosten ja läpimurtojen odottaminen epärealistista. On toisaalta tärkeää keskustella kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta, mutta toisaalta on oltava valmis siihen, että osa tehdystä työstä voi olla kestävien tulosten näkökulmasta mahdotonta.

Mahdottomuudesta huolimatta on pakko kuitenkin yrittää. On tarjottava edes se apu ja tuki mikä on mahdollista. Kodeissa kyyhöttämällä emme voi edistää edes toivonkipinää rauhanomaisesta tulevaisuudesta.

Löhöilyn jalo taito

Työt puuskuttaa eteenpäin, on kuuma ja leirissä olisi tarjolla illanistujaisia, läksiäisiä ja grillijuhlia joka viikonlopulle. Elämä suorittaa itseään eteenpäin. Välillä tuntuu siltä, että minä vain kuljen siinä mukana. 

On pakko olla tekemättä mitään. Olla vaan ja köllötellä siitäkin huolimatta, että on juuri ollut lomalla. 

Täällä ainut mahdollinen köllöttelypaikka tosin on konttini. Ulkona voisi toki pistää viltin maahan ja lojua siinä, mutta yli 30 asteen lämpötilat eivät oikein tämmöiselle suomalaiselle hikoilijalle sovi. Betonivallit ja leiri-infrastruktuuri eivät myöskään muodosta ehkä sitä parhainta ympäristöä rentoutumiseen. Ei, vaikka laittaisi silmät kiinni ja kuvittelisi olevansa muualla. 

Kontin seinät tuntuvat toisinaan hieman ahtailta mutta toisinaan ne tarjoavat hyvän asetelman 24/7 löhöilyyn. Virikkeiden ja pakottavan siivous- ja järjestelyvimman puuttuessa kontissa on erittäin helppo olla kirjaimellisesti tekemättä mitään. Koti-Suomessa lepopäivästä yleensä menee ainakin puolet kaikkeen turhaan härväämiseen, kun yht’äkkiä saattaa iskeä tarve esim. järjestää kirjahyllyn kirjat uudelleen. 

Tämä viikonloppu on sisältänyt juuri sopivan määrän löhöilyä ja sellaista mukavaa puuhastelua. Olen nukkunut pitkään, syönyt aamupalaa kaikessa rauhassa, käynyt ulkona vain hetkellisesti ”haukkaamassa raitista” ilmaa ja tullut takaisin löhöilemään loppupäiväksi. Sängyllä löhöily, Suomesta tuotujen lehtien selailu, musiikki ja pienet torkut silloin tällöin on ehkä parasta rentoutumista mitä tässä konseptissa tiedän. 

Nautinnosta huolimatta olen tosin havainnut unelmoivani huomattavasti enemmän täällä kuin ns. tavallisessa elinympäristössäni. Olen tänäkin viikonloppuna unelmoinut puutarhasta, saunasta ja takkatulesta, kesämökistä, ystävien kanssa hengailusta, rakkaan kanssa tehdyistä pyöräretkistä, matkustelusta, hiekkarannoista, ja toisinaan ahdistunut konttielämäni rajallisuudesta. 

Unelmointi auttaa selviämään viikonlopuista, mutta saa aikaan myös haikean tunteen.

Betoni polttelee kesävarpaita.

Tuliaisia Suomesta.

Sielunmaisema.

Kuolema kosketti meitä

Kuolema pysäyttää meidät ajattelemaan. Se pysäyttää meidät muistelemaan poismennyttä henkilöä, mutta myös peilaamaan omaa elämäämme. Se kysyy meiltä teemmekö elämässämme niitä asioita, joita todella haluamme. Teemmekö niitä asioita, jotka ovat arvokkaita.

Se kertoo meille elämän olevan tässä ja nyt. Se kertoo meille elämänarvon kunnioituksesta ja elämän katoavuudesta. Jokaisella meistä on vain hetki elämää tässä maailmassa.

Kuolema on läsnä Afganistanissa joka päivä, mutta viime viikolla se todella pysäytti meidät ajattelemaan: saimme kuulla yksikkömme päällikön menehtyneen. 

En koskaan päässyt tapaamaan esimiestäni paikanpäällä. Kun saavuin Kabuliin helmikuussa, yksiköstämme puuttui esimies. Esimiehemme ja yksikkömme päällikkö oli sairastunut jo viime syksynä.

Hänelle työ oli kuitenkin elämäntehtävä, ja hän teki töitä sairaalasta käsin Skypen ja sähköpostin välityksellä. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Hän paneutui yksikössämme meneillään oleviin ja tuleviin tehtäviin sekä ohjasi meitä sydämellisellä mutta varmalla johtajan otteellaan. Hänellä oli hyvä sielu.

Etenkin pidempään hänen kanssaan työskennelleille tämä on suuri menetys. He menettivät myös ystävän, he menettivät heille läheisen ja tärkeän ihmisen. 

Hänen perheensä menetti aviopuolison ja isän. Sitä surua ei voi sanoin kuvailla.

On kuitenkin totta kun sanotaan, ettei ihmiset varsinaisesti kuole koskaan. Heidän sielunsa ja heidän muistonsa elää kaikissa niissä, jotka he ovat elämänsä aikana kohdanneet. Olen varma, että esimiehemme muisto kulkee vielä pitkään - niin meidän kuin varsinkin hänen perheensä sydämissä.

Lepää rauhassa, Mamunul.

Suomalaisemännän mini-Ramadan

Viime torstaina alkoi Radaman eli kuukauden mittainen paastonaika. Tänä aikana jokainen muslimiksi tunnustautuva henkilö pidättäytyy ruokailusta auringonvalon aikaan. Täällä Afganistanissa se tarkoittaa noin 04.30 ja 19.00 välistä aikaa.

Kaikki eivät toki paastoa, vaikka kunnollisia muslimeita olisivatkin. Esimerkiksi lapset, raskaana olevat naiset ja terveydellisistä syistä muutoin kykenemättömät ovat vapautettu paastosta.

Suomessakin useat muslimit viettävät parhaillaan paastoa. Heille se saattaa helposti olla suurempi koettelemus kuin täällä. Ei varmasti ole helppoa kulkea kaupungilla nälissään ravintolaterassien, kahviloiden ja muiden kuppiloiden ohi. Täällä kaikki ravintolat, kuppilat ja muut kadunvarsikojut ovat suljettuna päiväsaikaan. Ruokakaupat ovat tosin auki.

Ajan puolesta Suomessa asuvat muslimit eivät taida seurata auringonvaloa. Olisihan se tähän aikaan vuodesta varsinkin Suomen pohjoisosissa melkolailla mahdotonta: aurinko kun ei laske ollenkaan. Vaikka ilmeisesti muutama Suomen auringonvaloa seuraava paastosissikin aina löytyy, BBC:n vuonna 2012 kirjoittaman artikkelin mukaan virallisten sääntöjen puolesta Suomessa paastoamiseen voisi noudattaa Mekkan/Medinan aikaa. Hyvin yleistä on myös noudattaa Turkin aikaa. 

Minun mini-Ramadan on melko kevyt versio varsinaisesta paastosta. En ole koskaan paastonnut tai harjoittanut muutoinkaan mitään erityistä detox-kuuria, joten saa nähdä miten käy. Leireissämme kiertää jo nyt paljon puhetta siitä, että osa paikallisista kollegoistamme itseasiassa lihoaa Ramadanin aikana. Toivottavasti tämä jää vain huhupuheiksi, ja ettei minulle ainakaan käy niin. Toivottavasti me kaikki muistamme syödä terveellisesti ja kohtuudella paastoajan ulkopuolella.

Aloitin paastoamisen eilen ja nyt kun kaksi ensimmäistä päivää on jo takana, niin hyvin tässä ollaan vielä tolkuissaan. Eilen jaksoin jopa käydä kuntopiirissä työpäivän päätteeksi. Hyvä alku siis!

Säännöt tälle suomalaisemännän mini-Ramadanille ovat seuraavat: 

1. Ei ruokailua klo 07.30-17.00 välillä. Klo 17.00 ensinälkään hedelmiä, smoothie, kevyt leipä, tms. ja illallinen vasta klo 19.00 
2. Vain vesi on sallittua myös klo 07.30-17.00 välillä 
3. Paastoajan ulkopuolella tulee syödä terveellisesti. Ei hotkimista! 
4. Paasto kestää noin kaksi viikkoa eli seuraavan lomani alkuun

Itselleni tässä ehkä suurin myönnytys on vesi. Minun on vaikea ylipäätään ymmärtää miksi se on kielletty paaston aikana kun suurin osa muslimimaista sijaitsee kuitenkin melko lämpöisillä leveysasteilla. Ehkä tämä on yksi niistä "Allah works in a mysterious way" -hetkistä. 

Mutta ei siis kovin vaikeasti toteutettava paasto. Kokeile sinäkin – vielä ehtii mukaan!

Muiden lounas.

Minun lounas.

Paluu Kabuliin hehkuvissa Suomi-fiiliksissä

Aika kuluu siivillä. Kymmenen päivän Suomi-loma hujahti hetkessä ja paluun jälkeinen viikko Kabulissakin on jo ohi.

Tämä oli ensimmäinen reissuni Suomeen sitten helmikuun. Olin odottanut lomaani – ystävien, perheen ja rakkaimpani näkemistä – kuin kuuta nousevaa ja odotus kyllä palkittiin.  Ihana loma, ihana Suomi!

Ulkosuomalaisen ongelmana lomani tosin eteni melkoiselle sykkeellä. Aikatauluja, tapaamisia, menoja ja juhlia oli enemmän kuin laki sallii. Ja silti täytyy löytää aikaa ihan vaan rentoutumiseen, sohvalla köllöttämiseen, iiseihin iltakävelyihin, mökkeilyyn ja luonnosta nauttimiseen.

Aikaa onneksi löytyy aina, vaikka olisin mielelläni jäänyt lomailemaan pidempään. Erityisen mielelläni olisin viettänyt enemmän aikaa mökillä – Suomen luonnossa.

Vaikka olen aikaisemminkin asunut ulkomailla karuissa kaupunkiympäristöissä (no en tosin näin karussa kuin Kabul), en muista koskaan olleeni näin voimakkaasti häkeltynyt Suomen luonnon kauneudesta. Mitä enemmän vietän aikaa ulkomailla, sitä enemmän opin arvostamaan Suomea: sen kauneutta, toimivuutta, rauhaa ja levollisuutta, puhtautta ja etenkin luontoa. Meidän luontoa! Ne kaikki metsät, järvet, pellot, tunturit, ynnä muut ovat sanoinkuvaamattoman arvokasta omaisuutta.

Onneksi seuraava lomani tulee jo heinäkuun alussa. Silloin tiedossa on häähumua, kesämökkielämää, Helsinkiä ja toivon mukaan myös runsaasti aurinkoisia, iloisia päiviä.

Kesämökin järvimaisema. Onko mitään kauniinpaa?

Viime vuoden ravut, tämän vuoden ekat rapujuhlat. Täytyy syödä pakastin tyhjäksi,
että mahtuu uudet ravut, marjat ja sienet mukaan.

Kahvia ja pullaa Sinisen Huvilan kahvilassa.

Metsäreittejä Helsingissä Maununnevalla. Oi ihanat kaupunkimetsät!

Juoksukassi

Jokaisella meistä täytyy olla juoksukassi pakattuna. Kyseessä ei ole mikä tahansa lenkkeilypussukka, vaan kassi, jota tarvitaan hädän hetkellä jos leiriimme hyökätään. Silloin poistutaan ja nopeasti.

Juoksukassista – tai oikeastaan voisi kutsua pakolaukusta – on hyvä löytyä ainakin ensiapuvälineitä, muutama vaihtovaate, taskulamppu, vettä, radiopuhelin, passi ja rahaa. Jotain hyvin säilyviä eväitäkin voi olla, joskin bunkkeriin joutuessa sieltä onneksi löytyy kestoruokaa. Bunkkerissa kun saattaa joutua viettämään tovin jos toisenkin.

Juoksukasseille näyttää löytyvän omat markkinansa, mutta minun juoksukassina toimii aivan tavallinen reppu. Sinne olen pakannut vaihtovaatteiden, vesipullon, radiopuhelimen, taskulampun, passin ja rahojen lisäksi myös vähän pähkinöitä, vessapaperia, käsidesin, kuivashampoota ja naistentarvikkeita. Lisäksi olen hirttänyt makuupussin kiinni reppuuni.

Kuivashampoo saattaa näistä tavaroista mennä hieman turhamaisuuden puolelle, mutta onhan se toisaalta mukavaa edes yrittää pitää itseään puhtaana. Tai ainakin sillä voi yrittää harhauttaa omat ajatukset hiusteni puhtaustilaan, jos ei muuta. Puhtauden puolesta voisi olla hyvä tunkea reppuu myös kosteuspyyhkeitä tai jotain vastaavaa. Niistä ei onneksi tule turhaa painoa, sillä pakolaukun kanssa täytyy pystyä liikkumaan reippaasti - sirpaleliivi päällä ja kypärä päässä.

Mitä sinä pakkaisit mukaan, jos olisi vain hetki aikaa poistua kotoasi?

Näillä mennään. Ensiapulaukun toin tuliaisena Istanbulista.

Kesän uusinta muotia: sirli ja kypärä.
Toimii myös jumppapainoina.